Slice your skin and bleed, you deserve it

Mä en tiedä mistä mun pitäs alottaa. Mulla oli tänään poli. Mun täti tuli mukaan. Eilen oli kuntoutuksen lääkäri. Kerroin sille kaiken. Ja tänään polilla sama juttu. Ne haluaa mulle taas lääkityksen. Tunnen itteni huonoksi jos alotan sen. Se ei koske muita, on hyvä jos muut syö lääkkeitä jos se auttaa. Mä en vaan halua syödä niitä. Millasia ne sun äänet on? no siis öö negatiivisia lähinnä tai siis se hallitseva ääni. Voisitsä selittää vähän tarkemmin? öööh no siis se sanoo et mä oon huono ja et... mun.. pitäs .. tappaa.. itteni........ ahaaa...... 

 
Koko aika puhutaan mun voinnista ja mahdollisuuksista neurologisiin tutkimuksiin. Ja äänistä. Viiltelystä. onko toi sun viiltely nyt lisääntynyt jotenkin huomattavasti llääkkeen lopetuksen jälkeen? no eii en mä oo ainakaa huomannu mitään. no en oo huomannu. 3 viimeistä iltaa olen viiltänyt. Ensin 20. Seuraavana iltana 40 ja eilen iltana 80. Mä tartten kipua. Mä ansaitsen sen. Mä olen huono. Ärsyttävä. Vihattava. Vihaan itseäni enemmän kuin ikinä missään elämässä voisi vihata.Lopuksi se sanoo naurahtaen yritä nyt pärjätä noiden sun äänien kanssa heheh. eheh joo ....  Mä haluan elää mutta haluan myös kuolla. Enkä pysy kasassa näiden tunteiden kanssa. Mä hajoan hajoan hajoan hajoan. Hajoan ja käperryn mun sängylle kippuraan. Miksi tää ei ikinä lopu? Mä en voi tappaa itseäni. Mun läheiset ihmiset kärsisi liikaa. Mä en voi. Mä en halua. Mutta mä en myöskään kestä tätä. En tiedä kuinka kauan jaksan. Mä pelkään itseäni. Kaiken lisäksi sain tietää että mun äidillä on enää muutama vuosi elinaikaa. Mä en pysty. Ei se voi kuolla. Mä en kykene käsittelemään tätä asiaa.

Mitä mä teen? Tää hajottava ja tappava ahdistus ja väsymys. Tajuuko kukaan että mä oikeasti hajoan? En mä ole niin vahva kuin miltä mä vaikutan!! MÄ EN ENÄÄ KESTÄ TÄTÄ! MÄ EN PYSTY TÄHÄN! Mä haluan tappaa itseni mut en voi muiden ihmisten takia. Mä olen niin helvetin pahoillani kaikkien mun läheisten puolesta kun ne joutuu katsomaan tätä mun touhua. Vittu. Please. Joku. Auttakaa. Mua. Mä en enää jaksa. Mä itken itseni uneen useammin kuin yleensä. Äänet mun päässä ja mun oma ääni tappaa mut koska en tiedä enää mitä mä ajattelen. Mä tarvitsen apua. Mä haluan apua. Ennen kuin teen jotain ratkaisevaa.

It feels like I'm dying

Sillä on uusi tyttöystävä. Miten se voi sattua niin paljon? Miksi mä kelaan muistoja läpi uudelleen ja uudelleen? Miksi kaikki jumalauta muistuttaaa siitä ihmisestä? Teen henkistä kuolemaa. Mä en pysty ajattelemaan oikein mitään muuta. Mä hajoan koko ajan enemmän ja enemmän. Kuuntelen kaikkia kappaleita. Kelaan taaksepäin uudelleen ja uudelleen. Miksi mä teen tän itselleni? Haluan huutaa, raivota ja rikkoa paikkoja. Satuttaa muita ja itseäni.

Mulla on torstaina säätiöllä psykologi ja psykiatri. Mä en tiedä mistä siellä puhutaan ja se pelottaa mua. Perjantaina mulla on poli ,mihin tulee mun täti mukaan puhumaan add:stä ja sen mahdollisuuksista mulla. En jaksa. Tätä. No hyvähän,että pääsen käymään kaikilla kolmella,mutta emmä tiiä mitä mun pitäs puhua, ku on niin paljon kaikkea. Ahistaa niin helvetisti. Raavin viime viikolla itseltäni ihon auki kädestä ja vähän jalastakin, toisessa jalassa polven yläpuolella mustelma koska hakkasin itseäni. Haluan vaan pahoinpidellä ja satuttaa itseäni. Henkisesti sen osaan oikein hyvin jo.

It's a good thing tears never show in the pouring rain
As if a good thing ever could make up for all the pain....

 .... And now you're gone it's like an echo in my head
And I remember every word you said....

.... And you never were
and you never will be mine
No you were never were
and you never will be mine....

....  And I am helpless sometimes
Wishing's just no good
Cause you don't see me like I wish you would....

 ....But you never were and you never will be mine.

I'm sorry

Mä olen oikeasti pahoillani että olen tällänen. Anteeksi. En mä tarkoita satuttaa sua millään mitä sanon. En mä halua satuttaa sua. Enkä halua että sulle tulee paska olo. Haluisin olla mahollisimman hyvä ystävä sulle, mutta mä en osaa. Anteeks. Yritän parhaani parantaa tapani,mutta en tiedä onnistunko.. Yritän kumminkin.... Haluisin auttaa sua mut en vaan osaa......

Mä unelmoin lämpimästä. Unelmoin kesästä. Unelmoin siitä kuinka kirjoitan ylioppilaaksi. Mietin sitä kun  muutetaan kämppiksiksi. Sitten kun molemmat on päässy jatko-opiskelemaan. Mietin kuinka mulla on jossain vaiheessa poikaystävä. Ajattelen kuinka kaikki ois niin hyvin. Asiat ei vois enää siitä parantua. Olisin onnellinen.

miten mä muka pääsisin sinne asti? Mä pelkään niin helvetin paljon. Mä pelkään enemmän kun uskallan kellekkään tunnustaa. En ees sulle.

I can't breathe

Mun piti kirjoittaa tänne jo monta päivää sitten mutten ensin pystynyt ja sitten en vaan jaksanut. Mun piti kirjoittaa susta mutta sä luit sen tekstin jo niin ei ehkä tartte. En vaan pysty käsittelemään sitä asiaa nyt. Mä katson pientä pistettä taivaalla, joka lentää kohti etelään. Jotkut pääsee taas lämpöiseen ja karkuun tätä kaikkea pahaa ja kylmyyttä. Mulle se ei kylläkään olisi mikään ratkaisu, joitain ihmisiä se taas oikeesti auttaa. Mä menin sen pohjan läpi ja olen nyt pohjan alapuolella jos se edes mahollista on. Äänet ei oo koko ajan mun päässä ,mutta muistuttaa mua aina olemassaolostaan jossain vaiheessa päivää. Mä en jaksa. 

Kaikki muistuttaa mua siitä ihmisestä. Nimet, paikannimet, samannäköiset ihmiset, mun omat vaatteet, sanat, tiekyltit ja bussit. Niin kuin mun paras kaveri sano tänään mulle, että mulla on pakkomielle isoista busseista. Että mä aina tarkistan onko se menossa sinne tai tulossa sieltä. Ihan sama missä mä olen, kenen kanssa mä olen tai mihin aikaan. Tajusin itsekin ,että tää on ihan älytöntä. Mä en vaan voi sille mitään. En jaksa itseäni ja näitä mun typeriä ajatuksia ja keväisiä muistoja, jotka pyörii mun päässä joka päivä. 

Sisko vastaa mun viestiin ja kertoo kuulumisensa ja kysyy mitä mulle kuuluu.  Mä vastaan asioihin mitä se on kirjoittanut omasta elämästään ja loppuun kirjoitan lyhyesti: mulle ei kuulu mitän ihmeellistä, kouluu ja viikon päästä koeviikko. No onhan toikin totta mutta niin.... En viitsi kertoa sille mitä mulle oikeesti kuuluu. Että mun päässä kuuluu ääniä taas. Joka johtuu siitä että lopetin vanhan lääkityksen, aloitin uuden ja lopetin senkin. Että päivittäin mietin kuolemaa. Että mun koulu menee huonosti. Etten tiedä jaksanko enää.

Lagiminen ja  pysähtyminen yhteen pisteeseen on lisääntynyt. Kohta mä en varmaan muuta teekään. Ajoittain en saa happea ja joudun keskittymään siihen että vain hengitän. Mä olen taas alkanut kiinnostumaan siitä mitä syön. Tai siis siitä että yritän olla syömättä. En halua ruokaa. Haluan laihtua. Laihtua pienemmäksi. Ahistaa jo nyt vartti sitten syöty kourallinen suklaapisarakeksejä. Miksi sä et ikinä osaa olla syömättä,olisit kerrankin kunnolla syömättä niin ehkä pääsisitkin johonkin tulokseen. Läski.

Voices in my head came back

hahahhaaa mä olen täällä taas, luulitko sä tosissas pääseväs musta eroon? / aaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaaa/ se on oikeessa, sun pitää tappaa itsesi muuten et saa rauhaa/ älä kuuntele noista kumpaakaan sun pitää itse keksiä keino siihen, sä kyllä selviät. Noi tuli takaisin eilen lisänä toi toinen joka kertoo sen olevan oikeessa. Eikö mikään riitä? Haluaako tää maailma oikeesti että tapan itseni? Mä lopetin lääkityksen ja tässä tulos. Sama kuin viime vuonna mutta vain kuukausi aikaisemmin.

Mä olen yksin kotona. Äiti lähti juuri kotiinsa. Mä olen yksin. Aivan yksin. Laitoin ketjun lukkoon ja verhot alas. Ehkä kukaan ei murtaudu tänne sisään ja tapa mua kun nukun. Mua pelottaa. Ei muuten niin paljon muuta äänet mun päässä tappaa mut kiduttavan hitaasti kohti tuhoa.. Tomintaterapeutti kysyi millainen mun masennus tällä hetkellä on asteikolla 1-10 ja vastasin 7-8 ja se kysyi "ai sellasta pientä alavireisyyttä?" en mä nyt vittu tätä pieneks alavireisyydeks sanois! jumalauta mä en kestä tätä paskaa. vittu teki mieli kysyä kovaan ääneen että mitä? mitä vitun alavireisyyttä? vittu kun ette te tajua miltä musta tuntuu!!! en mä kumminkaan kehdannut ja sanoin hiljaa nii..jooo...

mä pelkään itseäni ja näitä ääniä mun päässä. Mä pelkään että joku soittaa ovikelloa. Mä pelkään et joku tulee tappamaan mut. Mä pelkään että parhaalle ystävälle käy jotain. Mä pelkään niin vitusti etten pysty enää mihinkään. Haluan jo pois. Miten voi tuntea niin paljon kun pelkkää kuollutta ihoa vaan on? 

Difficult week

Syysloma. Mulla piti olla tänään sosiaaliohjaaja mut en jaksanu olla. En myöskään halunnut jättää parasta ystävää yksin. En halunnut enkä uskaltanut. Mä pelkään vaikka se on sanonut ettei sille mitään syytä ole. Oltiin sen kanssa perjantaina juomassa. Oli todella hauskaa vaikka joukossa onkin jotain aukkoja kai? En oo varma muistanko kaiken vai en. Pääasia oli että hauskaa oli. Ja unohti kaiken vähäksi aikaa. Pieni tauko pitää kyllä pitää.

Keskiviikkona pidän yksin-aamupäivän ja menen isän haudalle. Haluan mennä sinne yksin. Haluan ajatella asioita ja olla hetken yksin surullinen. Sen jälkeen kyllä olen parhaan ystävän seuran tarpeessa. Se osaa aina lohduttaa mua ja vaikka se ei sanoisikaan mitään niin se auttaa. Kunhan se on mun vieressä. Torstaina toimintaterapeutti. Mua jännittää tosi paljon. En yhtään tiedä mitä siellä tapahtuu. Apua.

Eilenkin oli vaikea päivä koska siitä on kuusi kuukautta kun olin siellä. Kuulostan säälittävältä ja typerältä, mutta en mä vain voi olla ajattelematta ja katumatta asiaa. Miettimättä sitä,että olin silloin aika hyvässä kunnossa ja voin suht hyvin. Tällä hetkellä en tiedä mitä mulle kuuluu. Mua ahdistaa. Mulla luultavasti(?) on ADD. Olisin helpottunut jos selviäisi onko mulla se vai onko mulla jotain muuta vai pelkkä masennus.

Eilen kun oltiin ratikassa mä aloin yhtäkkiä pelätä,että joku ampuu mut. Joko joku niistä kanssamatkustajista tai joku ratikan ulkopuolelta. Tää alkaa muistuttaa viime marraskuuta. Mua pelottaa. 

------

Tyhjä olo. Ollut pari päivää. Eilenkin jäin vaan lagimaan. En pystynyt palaamaan todellisuuteen ennen kun paras ystävä melkein huusi mulle että vittu haloo. Sen jälkeen tekohymy ja kuin mitään ei olisikaan tapahtunut. En enää (taaskaan) tiedä miltä musta tuntuu. Haluan itkeä, raivota ja nauraa samaan aikaan. Haluan että joku tulee mun viereen paijamaan mua ja sanomaan että kaikki on ihan hyvin kun itken itseni uneen. Haluan kadota täältä. En halua oikeasti, tuntuu vain,että kaikki olisi niin paljon helpompaa jossain muussa maassa ja jossain muussa maailmassa.

Syksy on niin kaunis. En ole vieläkään jaksanut lähteä valokuvaamaan vaikka olen suunnitellut sitä monen monta viikkoa. Mä en osaa nauttia syksystä niin paljon kuin haluaisin. Haluaisin vain nukkuanukkuanukkua. Nukkua ja syödä. Oon lihonnut kaksi kiloa. 40 kiloa. Mä painan 40 kiloa. Mä en halua olla normaalipainoinen, mutta olen niin väsynyt etten edes jaksa yrittää. En jaksa laskea mitään kaloreita tai saati sitten liikkua. En jaksa etsiä itselleni liikuntaharrastusta. Hädin tuskin jaksan tehdä ruotsin ainettakaan, mutta mun on pakko.

Mulla on syyslomallakin tekemistä. Siis sen lisäksi,että menen ensi keskiviikkona käymään isän haudalla. Isän kuolemasta on silloin jo 14 vuotta. Ja ensi viikolla mulla on toimintaterapeutti, niin se soitti mulle eilen ja sovittiin aika. En jaksa. Vajoanvajoanvajoanpohjastaläpi.

Seeing people and eating A LOT of food

Huhhuh. Viimeiset kolme päivää on ollut "kiireisiä". Ollut hoitokokous ja kavereiden näkemistä. Viimeiseen liittyi paljon ruokaa. Oon vieläkin ihan täynnä. Eilen pastaa ja tänään tortilloja. Huh. Lisäksi vielä tänään illalla kotona 1½ pitsaa..... oon kauheen täynnä. Mutta se ei nyt ollut se pointti vaan se et oon ollut sosiaalinen, hoitokokousta ei lasketa. Mutta niin ja huominen on vapaa kaikelta. Koulujuttuja pitäs varmaan tehä.

Hoitokokous oli aika kauhea. Läväytin niille päin naamaa etten enää syö lääkettä. Se on kuulemma ihan okei. Nyt mulle kirjotetaan lähete jonnekki fysioterapiaan ja kai (?) toiminnalliseen terapiaan. En osaa ajatella mitään noista. Ei hirveesti mitään muuta juteltu siellä. Se oli siis .... torstai! Joo, ja eilen oli perjantai ja näin vanhoja kavereita pitkästä aikaa. Tuli kyllä taas ulkopuolinen olo. Ne näkee toisiaan muttei ikinä mua. Tunsin itteni niin ulkopuoliseksi kuin en kuuluisi sinne ollenkaan. Mä oon se joka säheltää aina jotai. Se joka kusee aina kaiken. Se joka on aina jäljessä. Se mielenterveysongelmainen jonka juttuja ei edes tarvitse kuunnella.

Tänään näin toisia kavereita ja tänään oli huomattavasti kivempaa. Vaikka oonkin nää tuntenut vasta puol vuotta, mut pystyn silti puhumaan niiden kanssa avoimemmin kuin vanhojen kavereiden kanssa. Loppu ajasta alko kyllä ahistamaan ja lähdin vähän senkin takia mutta myös siksi,että näin rakasta. Oli ihanaa nähä sitäkin. Nähtiinhän me aamulla ja eilen, mutta silti. Ei olla oltu niin paljoa nyt kun mulla on ollut kaikkea ja poden vähän huonoa omatuntoa siitä. Tai siis aika paljonkin..

Äiti ja isoäiti piti kunnon raivosaarnan mun koulunkäynnistä. Äiti sanoi,että mun kannattaa lopettaa koko helvetin koulu jos tosta ei kerran oon luovuttamassa. EN MÄ VITTU OLE MITÄÄN LUOVUTTAMASSA! Mä en vaan yksinkertaisesti jumalauta jaksa. Mä en jaksa. MÄ oon niin vitun kyllästyny siihen että ne yliarvioi mun jaksamista.  Haluaako ne että mä vittu tapan itteni tai joudun jonnekki päiväosastolle tai jotain muuta vastaavaa?? Jouduin huutamaan niille, mutta ne ei siltikään ymmärtänyt mun asiaa. Vittu kun vituttaa. Haluan sen oman kämpän ettei mun tartte kuunnella tota paskaa. Koska mä en helvetti jaksa. Niin ja mun sosiaaliohjaajakin sanoi maanantaina,että olen aika kiittämätön kun odotan vaan aina kaikkien tekevän niin kuin MÄ haluan ja mitä mä odotan muilta. Ja aika kiittämätöntä mennä kotona aina suoraan ruokapöytään ja odottaa ruoan olevan valmista heti silloin kun on sovittu koska MÄ haluan niin.

mä olen niin vitun kiittämätön paska. en enää tiedä mitä teen itseni kanssa.

Kuvapostaus jälleen