Memories from childhood

Annan veden valua mun yli ja istun suihkun lattialla. Ajattelen itseäni ja sitä etten tiedä millainen mun olo on. Tyhjä? Ahdistunut? Masentunut? Stressaantunut? En tiedä. Tuijotan jalkojani ja teräaseiden niihin tekemiä arpia. Haluan lisää arpia. Suihkun sammutettuani istun lattialla noin 5 minuuttia ja tuijotan suihkun seinää. Tunnen kuinka vesi valuu rinnoilleni ja niiden yli alas viemäriin.

Muistan lapsuudesta välähdyksiä. Eikä ne välähdykset ole mitenkään hyviä. Muistan kuinka olen joskus 2-3 vuotiaana istunut olohuoneen ja keittiön välissä lattialla ja katsonut kun isä on pahoinpidellyt äitiä keittiön lattialla. Muistan kuinka pappa oli aina humalassa ja kaatuili pitkin asuntoa iltaisin ja sitä piti varoa. Äkkiä saattoi tulla lähtö kylmään pakkaseen ja jonkun luokse yöksi turvaan. Muistan kuinka pappa on raahannut isoäitiä makuuhuoneesta jaloista olohuoneeseen, kun olemme isoäidin kanssa nukkuneet jo. Pakottanut mut jäämään luokseen. En saanut lähteä isoäidin mukaan. Ja sen kuinka seuraavana päivänä vei mut leikkipuistoon ja meni itse vastapäiseen ravintolaan oluelle. Muistan kuinka yksi vappu isoäiti joutui astmakohtauksen takia sairaalaan ja äiti tuli hakemaan mua tarhasta. Menimme meille kotiin , missä pappa oli jo humalassa. Pappa olisi halunnut,että mä jäisin kotiin vapuksi hänen luokseen ja äiti ajatteli etten varmasti halua jäädä humalaisen isoisäni kanssa vapuksi. Äiti oli itse silloin onneksi selvin päin. Pappa päätti,että lähdemme sosiaalivirastoon ottamaan asiasta selvää. Muistan kuinka sossutädit ovat kyseneet minulta 4 vuotiaalta tytöltä kumman luona haluan vapun viettää. Valitsin tietenkin äidin. Äidin miesystävä tuli illalla äidille mennessä mukaan. Humalaisena. Äiti heitti hänet ulos ja jatkoimme iltaa rauhalliesti. Muistan kuinka vietimme isoäidin kanssa oltiin äidin luona ja äidin miesystäväkin oli paikalla, humalassa. Muistan kuinka olen öisin heräillyt siihen kuinka mies on riehunut ja kaadellut kaappeja keittiössä.

Muistan kun pappa on puhunut omasta lapsuudestaan ja siitä kuinka kuolee kohta tai muuta vastaavaa. Muistan kun pelkäsin kun pappa kertoi tontuista/menninkäistä jotka asuvat seinän välissä. Muistan kuinka käytiin isoäidin ja papan kanssa katsomassa isää kun hän oli koomassa sairaalassa. Sen kuinka pelkäsin isää enkä uskaltanut koskea. Muistan kuinka mua pyydettiin 4 vuotiaana kirkossa isän hautajaisissa kirkon etuosaan, en muista minkä takia. Muistan vain kuinka kaikki ihmiset ovat tuijottaneet minua. Muistan kuinka isän kuoleman jälkeen tulin kipeäksi. Muistan kuinka pappa pelotteli mua roikottamalla mua ilmassa lähellä sillan kaidetta. Pelkään tänä päivänäkin vettä ja siltoja sen takia. Muistan kun olemme olleet perhetuttujen luona ja pappa ja toinen mies ovat olleet humalassa ja mies on pahoinpidellyt vaimoaan ja minä ja perheen pieni noin vuoden ikäinen tyttö ollaan istuttu lattialla naisen vieressä ja yritetty pyytää häntä heräämään ja nousemaan ylös lattialta. Muistan kun olemme olleet saman tuttavaperheen luona ja olen hoitanut pientä tyttöä samalla kun aikuiset ovat ryypänneet. Tässä ei edes ole kaikki mitä muistan.

Nämä tapahtumat ovat pyörineet päässäni koko päivän. En halua muistaa näitä asioita. En halua muistaa lapsuudesta mitään. En tahdo olla minä.

....

Mä en jaksa huolehtia itsestäni. Jaksan kyllä pukeutua ja harjata hiukset, mutta en jaksa henkisesti huolehtia itsestäni. Olen ottanut uuden lääkkeen viimeksi maanantaina. Mä en vaan ole jaksanut ottaa sitä. En mä halua syödä mitään helvetin lääkkeitä. En mä suostu sellaseen. Meinaan kyllä ensi viikon hoitokokouksessa esittää kuinka lääkkeen alkuhaittavaikutukset on loppunut ja voin hieman paremmin. Niin joka tarkoittaa hysteerisiä naurukohtauksai joita en pysty itse hallitsemaan. En kykene enää hallitsemaan itseäni. En enää.

Mä olen viiltänyt viimeksi yli vikko sitten. Tänään mun on pakko. Olen koko viikon halunnut viiltää. Mä olen niin huono ja kauhea ihminen. En kestä itseäni. Olen pikemminkin enemmän susta huolissani. Mä en halua menettää sua. Mä en voi menettää sua. Koska sitten mulla ei ole mitään. Ei mitään tai ketään joka pitäisi mua edes vähän lähempänä valoa ja toivoa. Mä en voisi ikinä antaa anteeksi itselleni jos sulle tapahtuisi jotain. En olisi ollut tarpeeksi sulle tukena. Olisin ollut niin huono. En... Pysty edes.. Ajattelemaan maailmaa... Ilman sua. Ilman sua ei ole maailmaa. Ei mulle. Jos sä lähdet mä katoan enkä enää ikinä tule takaisin.

Ajattelen sua ja kaikkea mitä olen sanonut väärin. Yritän nieleskellä kyyneleitä. Kurkkuun sattuu. Vaikka mä ikinä koskaan  (epätodennäköistä) jäisin henkiin jos lähtisit, en olisi ikinä ennallaan. En olisi enää minä. Jos sä lähdet mun sielu kuolee. En enää pysty pidättämään kyyneleitä. Näppäimistö sumenee silmissä. En pysty tähän. Rakastan sua helvetisti liikaa että pystyisin ajattelemaan asiaa pidemmälle. En pysty tähän.

Vajoan taas alemmas vaikka yritän pysyä pinnalla sun takia. Sä et saa mua uppoamaan tai putoamaan mä teen sen ihan itse. Sä autat mua pysymään pinnalla. Muista se. Älä ikinä syyt'ä itseäsi. Älä edes ajattele että veisit mut mukanas pohjaan. Teen sen vapaaehtoisesti kosaka sä olet mun maailma. ja elämä. ♥

Kuvapostaus

Mä en ole taaskaan kirjottanut pitkään aikaan enkä keksi muuta otsikkoa, vaikka tää ei olekaan niin kuvapostaus kun tästä piti tulla. Mulla on uusi lääke Voxra 150 mg. Olen ottanut sitä viime viikosta, en muista päivää.. Tiistai,keskiviikko ? En muista... Olen pitänyt kaksi kertaa välipäivää, kun on tullut niin kauheat haittavaikutukset,että olen luullut että kuolen siihen oksetukseen ja huonoon oloon.

Ei mun lääkkeestä sen enempää. Koeviikko oli viime viikolla enkä enää tiedä miten kokeet meni. Sinä päivänä kun kokeet olivat ajattelin koetta , mutta sen jälkeen poistin sen mun tietoisuudesta. Välllä mietin et mitenköhän meni ja näkyyköhän numerot jo netissä mutta ei näy vieläkään.

Viime perjantaina kun tulin kuntoutuksesta ja kun oltiin istuttu parhaan kaverin kanssa syömässä niin mentiin junalla Pasilaan ja kun oltiin seisomassa toisissa rullaportaissa menossa toisella junalla, ylöspäin tulevista kasvoista tunnistan yhdet. Tunnistan hyvin. Sydän pysähtyy hetkeksi. Sitten huomaan kuinka hän hymyilee mulle ja nyökkää. Lausun huulilla äänettömän moin ja 10 sekuntia tän jälkeen kävelen nopeasti rullaportaat loppuun alas. Alhaalla keskellä kaikkia junaa odottavia ihmisiä, mä purskahdan itkuun. Kaikki vain purkautui ulos. Onneksi mun ystävä oli mukana, en tiedä mitä olisi tapahtunut jos oisin ollut yksin. Kiitos rakas♥. Tuota kohtaamista olin pelännyt ja odottanut ja jännittänyt viimeiset puoli vuotta, mutta varsinkin viime viikkoina aivan älyttömästi.  Mä en tiedä mitä mä kohtaamiselta odotin. Kohtaaminen oli ehkä paras mitä voisin odottaa kaiken sen jälkeen mitä mä olen epäillyt siitä ihmisestä, haukkunut, syytellyt, häirinnyt.

Tunnen olevani niin kauhea ihminen. Tuokin ihminen jonka kohtasin. Se aikoinaan välitti musta. Se kuului yhteen mun elämän tärkeimmistä henkilöistä. Nyt ei mitään. Ainakaan mä en ole sille enää  mitään. Vanha ystävä,jonka tekemiset ei enää kiinnosta. Se silloin aikoinaan yritti oikeasti auttaa mua. Ja mitä mä tein? Olin rasittava huomiohuora,joka loppujen lopuksi pilasi koko ystävyyden. Ja kehtasin vielä salaa syyttää sitä asiasta. Mun vika se oli. Mä olen se huono ja paha ja kauhea ihminen.

Oliko se tällä vai viime viikolla kun huomasin,että meiän koulussa on vuotta alemmalla luokalla aivan samannäköinen ihminen kuin se yksi paska. Järkytyin jo silloin asiasta, ai joo se olikin eilen.. Eilen lähdin käymään kaupassa kun ystävällä oli tunti. Sytytin tupakan ja kävelin bussipysäkille. Näen kadun toisella puolella, toisella bussipysäkille sen Samannäköisen. Kävelen lähemmäs omaa pysäkkiäni ja yritän katsoa eteenpäin ja olla kiinnittämättä mitään huomiota. Sitten sieltä toisesta suunnasta tulee bussi ja ajattelen että jes se menee tolla. No ei ,se vaihtaa kadun puolta ja nään kun se kävelee mun ohi kädet taskuissa. Katson sen housuja. Sillä on melkein samanlaiset housutkin. Sitten yhtäkkiä Samannäköinen kääntyy kävelee mun luokse edelleen kädet taskuissa ja kysyy voisinko mä heittää röökin.Joo kuulen vastaavani. Katson sen kasvoja. Suoraan silmiin. Samanlaiset silmät. Hän hymyilee mulle vienosti. Mä en yleensä heitä kellekään tuntemattomille. Tää oli erikoistapaus. Menin shokkiin. Hän kiittää ja sanon lähes äänettömästi "ei mitään"... Parin minuutin seisoskelun jälkeen bussi saapuu ja nousen bussiin ja kun olen nousemassa huomaan Samannäköisen tulevan samaan bussiin. Onneksi jään jo muutaman pysäkin päässä pois. Sitten kun valovuodelta tuntuvan ajan päästä jään pois, mä etsin häntä katseellani. Ja huomaan takaosan penkkien kohalla hänen istuvan aivan takana. En tiedä kuvittelinko vai katsoiko hän mua huvittuneesti. Kävelen kaupoille.

Kaupalta kävelen takaisin koululle, haluan saada ajatella ja kuunnella musiikkia. Päädyn istumaan puoleksi tunniksi koulun taakse penkille, joka ei ole märkä toisin kuin kaikki muut penkit. Istun paikallani,kuuntelen musiikkia, sytytän toisen röökin ja itken niin että meinnan tukehtua omiin kyyneleihini.

Putoan taas. Putoanputoanputoan. Paitsi tämän alemmas ei voi enää pudota. Olen maassa. Alhaalla. Syvällä kuilussa. Ja enkä edes nää valonpilkahdusta. 

 

This is something about me

Mä halusin jotenkin tehdä tälläsen kahden kuvan kollaasin mun itsetuhosuudesta/arvista/thingsihavedoneproject ymsyms. Noista asioista mitä mä oon tehny teen niitä useasti vieläkin. Koska mä en todellakaan ole parantunut. Nope. Mulla on lääkäri huomenna ja puhutaan mun lääkityksestä ja sen vaihtamisesta. Mulla oli poli sillon öö.... No joku päivä tässä viikolla? Niin se alko puhumaan mulle jotain vaihtoehtosesta keinosta nimeltä sähköhoito. Eihän mulla ole kokeiltu kuin muutamaa lääkettä. Suurella osalla blogien kirjoittajista joita seuraan (siis mt-ongelmaisista.. anteeksi kaikki tästä termistä. en keksi parempaa.♥) nii on kokeiltu 3-10 lääkettä joillakin sitäkin enemmän. Mulla on ollut seronil,ketipinor ja venlafaxin. Ja mun hoitaja alkaa puhumaan mulle sähköhoidosta, että sellainenkin on olemassa ja että sitä käytetään. En ymmärrä ollenkaan. No ehkäpä mulle selviää siellä lääkärin käynnillä huomenna enemmän.

Eilen oli ihan kauhea olo. Ahdisti melkein koko päivän. Söin vain herkkuja jotka ostin edellisenä iltana (jona viilsin ja ahmin samalla herkkuja???!) ... Ja lagin hirveästi. Ja ajatukset pyörivät päässäni. Enkä mä oikeasti enää tiedä kuka mä olen. Tää alkaa lähennellä viime marraskuun alkua pikku hiljaaa. Olen sekaisin. Omassa pienessä päässäni. Mä en tiedä mitä mä ajattelen. Mä en tiedä mitä mä teen. Mä vaan toimin kuin robotti tai zombie. Mä hajoan. hajoanhajoanhajoan.

Messy head

Istun keittiössä ja yhtäkkiä vajoan ja vajan ja vajoan alemmas ja alemmas. Silmät jäävät tuijottamaan jonnekin kauas. Äiti ihmettelee mikä mulla on. Ei mulla mikään ole. En mä ajattele mitään. En mä oikeasti edes ajatellut mitään. Mua vaan alko yhtäkkiä ahdistamaan ja lagituttamaan älyttömästi. Menin istumaan sängylleni pimeään huoneeseen. Tuijotan vaan lattiaa ja pöytää. Äiti tulee taas kysymään mitä mä mietin ja sanon etten oikeasti mitään. Älä koske muhun pliis. Tekee mieli vaan huutaa sille että painu helvettiin äläkä koske muhun, mutta musta ei kuulu äännähdytäkään. Vähän ajan kuluttua äidin mentyä kaivan patjan alta terän ja painun vessaan. Pakkoviiltääahdistaapakkoviiltääpakkoviiltää. Ehdin viiltää 15ennen kuin piti lähtiä enkä edes ehtinyt bussiin koska sähläsin haavansitomisissa.

Äskeinen kappale sijoittuu eiliseen päivään, alkuiltaan , kun olin kotona ja syönyt, ja lähdössä ulos. Ei mun olisi tarttenut tehdä mitään, mutta mä en ees tajunnut ennen kuin toimin. Illalla viilsin vielä suihkussa vielä 10 lisää etten tuntisi itseäni niin paskaksi. Viiltely on siis lisääntynyt. Poltan enemmän kuin yleensä. Nukun enemmän tai vähemmän ihan miten vaan. Lagin enemmän. Ahdistaa enemmän. Mä en enää tiedä kuka mä olen ja näänkö unta ja oonko ajatellu vai onko asia oikeasti tapahtunut. Sen tiedän että olen viime aikoina nähnyt huomattavan monta kertaa unta, että mut on viety osastolle. Ehkä mä vaan oon aatellu osastolle joutumista. Tai siis mähän olen. Mutta ei mulla ole krittereitä sinne joutumiselle. Ja sitä paitsi mulla on koulu ja paras ystävä. Ei mulla mihinkään turhaan ole aikaa.

Mä en enää oikeasti tiedä kuka mä olen. Kuka mä olen? Kertokaa mulle kuka mä olen? Onko tää unta vai todellisuutta? Mä tiedän etten voi nhädä unta, mutta välillä uskon itsekin tämän olevan unta. Silloin kun olen nukkunut tarpeeksi vähän ja olen ahdistunut. Mä en jaksa itseäni. Mä en ole ikinä rakastanut itseäni. En tiedä mitä itsensä rakastaminen tarkoittaa. Tiedän sitäkin paremmin mitä itsensä vihaaminen on.

Tired to everything

Mä olen henkisesti niin väsynyt tähän kaikkeen. Itseeni. Masennukseen. Ahdistukseen. Terapiassa käyntiin ja siihen että on helvettillisen pitkiä taukoja siellä käymisessä. Epäonnistumisiin. Kouluarvosanoihin. Viiltelyyn. Lääkkeiden syömiseen. Suruun. Vihaan. Syömishäiriöön. Vaakaan. Pakkomielteisiin. Itsevihaan. Välinpitämättömyyteen. Tuskasuuteen. Turhautumiseen.

Tuohon kaikkeen olen enemmän kuin kyllästynyt. Viime yönä nukuin 4 tuntia koska en vaan jaksanut alkaa nukkumaan. Ja kuin nukuin näin epämääräsiä unia. Niin kuin melkein joka yö. Viikoittain nään jotain unta terapiasta tai jotain muuta masennukseen liityvää. Oon taas villellyt. Pari viikkoa sitten 5 melko syvää joita revin vieläkin auki kun niihin tulee rupi ja lisäksi 20(?) lisää. Tän viikon saldo on yhen kerran ja 40. Mä tartten viiltelyä. En muuten selviä. Olen niin loppu.

Paino kiinnostaa mutten jaksa vaivautua katsomaan mitä pistän suustani alas. Vaa'alla käyn silti joka ikinen aamu. Oon vaan liian addiktoitunut vaakaan. Turhaa paskaa. Ei musta kumminkaan ole mihinkään. Lääkkeitä syön zombiemaisesti, joka aamu aamupalan yhteydessä venlafaxin 150mg. Se ei vaikuta enää missään. Ei missään. Oon niin loputtoman väsynyt.

Kutsu mua - kampanja

Tein minäkin sitten kutsumua# haasteen tosin täällä blogissa. Koska en kehtaa/uskalla/ pysty sitä facebookiin laittamaan. Ja mun mielestä siinä ei oo mitään vikaa. Jokainen saa tehdä omalla tyylillään. Tää on niin "lähellä sydäntä" , jos niin vois sanoa. Mua on kiusattu ala-asteella ekoina vuosina ja vikoina vuosina sekä selän takana koko yläasteen ja 10.luokan. Osa näistä on mun perheen käyttämiä tai ystävien käyttämiä ja näitä löytyy paljon lisää. Osaan noista positiivisista mä uskon mutta osaan mä en usko MUTTA haluisin uskoa. Toivon että asia muuttuu joskus niin että uskon noihin kaikkiin. Ei muuta tällä kertaa! Pärjäilkää! Voimia ♥ !