Mikään ei auta

Auttaisiko se jos, joku pahoinpitelisi minut tajuttomaksi?
Auttaisiko jos repisin koko kehoni verille?
Auttaisiko jos huutaisin niin kovaa kuin jaksaisin?
Auttaisiko jos joisin itseni humalaan?
Auttaisiko jos itkisin viikon putkeen?
Auttaisiko mikään näistä tähän kipuun ja tuskaan?

Jää

2,5 vuotta minä turhaan elättelin toivoa.
Suurin osa siitä pelkästään kipua.
Muutama hetki iloa.
Odotin sinun muuttuvan.
Särjit minut uudelleen ja uudelleen tuntematta häpeää.
Ehkä minä olen tehnyt jotain niin pahaa, että ansaitsin tämän kivun ja jään.
Sinä varastit häpeilemättä päiviäni, elämääni.
Minä kärsin uudelleen ja uudelleen tuntien häpeää.
Sinä valehtelet ja minä yritän vakuutella itseäni totuuksista.
Minä annan itsestäni kaiken, sinä pelkkää pintapuolista turhaa tietoa.
Sinä kuljet valhemaailmassa tietämättä mitään, luullen omistavasi kaiken.
Minä tunnen itseni halvaksi ja arvottomaksi.
Melkein vuoden jälkeen palaat takaisin.
Edelleen ilman minkäänlaisia selityksiä, anteeksipyyntöjä.
Tunnen taas saman tuskan.
Minua sattuu, kylmä jää polttaa sydäntä.
Olet samanlainen, luulet saavasi minut taas leikkiisi mukaan.
Minä tiedän kaiken päättyvän tähän.
Sinä tietämättä vieläkään mitään.
Leikki saa päätöksensä, tunnen silti jään.
Etkä sinä muutu ikinä.

I don't want to see your face ever again

Tärisen edelleen. Eksä luulee itsestään liikoja. Se haluaisi nähdä. Aikaisemmin päivällä mun itsetuhoinen mieli olisi ollut valmis näkemään sen. En tosin sitä sille sanonut. Nyt kun oon ajatellut asiaa niin ei. Ei helvetissä. En ota sitä riskiä, että se yrittäisi saada multa jotain. En edes pystyisi näkemään sitä tän kaiken jälkeen. Hyi saatana. Niin kuin mun oikeassa ollut paras ystävä sanoi ei enää ikinä.


Sain haettua tänään apteekista toisen lääkkeen ja uusin toisen joka on myös lopussa. Ulkona on vaikea kävellä. En tiedä johtuuko loskasta ja jäästä vai minusta. En oo syönyt hirveästi kun ole jaksanut laittaa ruokaa. Aivot ei toimi. Mä en jaksa.

I can't do this

Mä hajoan yhtäkkiä palasiksi. Mä olen niin paska ja huono kun en osaa auttaa muita enkä itseäni. Mä olen niin saatanan pahoillani. Ei musta ikinä pitänyt tulla tälläistä. Miksi mä olen tälläinen epäonnistunut itsetuhoinen valittava paska? En mä muutakaan osaa olla. En mä tiedä miten mun pitäisi olla. Itken sitä, että olen huono. Itke sitä, että yläkerta jälleen kerran taas soittaa musiikkia. Itken sitä, että mä haluan nukkua. Itken sitä, että mä en halua olla tälläinen. Itken sitä, että en jaksa koulua. Ja itken sitä, että mä en jaksa enää.


Psykologi soitti tänään ja kysyi miten viikonloppu ja oliko harhoja. No ei ollut. Mistä hämmennyin itsekin sanoesaani sen. Ei niitä kai ollut. Oli vain hirveää ahdistusta. Ei en tarvitse akuuttiaikaa. Vaikka nyt se kuulostaisi ihan helvetin hyvältä. Mutta ei. Ja ei en todellakaan aio ilmottaa jos olo pahenee. En jaksa. Mä en vaan oikeasti jaksa enää mitään. Vähiten itseäni. Ja olen oikeasti tosissani niin saatanan pahoillani etten osaa auttaa. Itken sitäkin. Itken. Mä en oikeasti jaksa. Auttakaa.

What do you want?

Lauantaina istun bussissa ja mietin sitä miten aina pilaan kaiken enkä osaa käyttäytyä oikein, kun puhelimeen tulee viesti. Tuijotan viestiä häkeltyneenä. Kaivan kuulokkeet ja yritän laittaa ne puhelimeen, mutta siitä ei tule mitään. Alan tärisemään, itkemään ja hyperventiloimaan. Päässä soi miksimiksimiksi mutta tätähän mä olen odottanut mutta miksi nyt. Ystävä yrittää kovasti puhua järkeä ja yritän parhaani kuunnella järkipuhetta. Varmaankin puolen tunnin suostuttelun ja vakuuttelun jälkeen suostun estämään sen ihmisen ja poistamaan viestin.


Vähän myöhemmin pääsen kauppaan ja mietin kovasti asiaa ja en saa sitä mielestäni, että se haluaa puhua mun kanssa. En tiedä mistä ja se on häiritsevää. Yritän kumminkin antaa itselleni aikaa. Pari tuntia myöhemmin en kestä enää. Poistan eston. Kirjoitan toista kautta viestin ja kysyn miksi se otti muhun yhteyttä. Kyttään koko ajan puhelinta ja odotan vastausta.


Sunnuntai-iltana kun olen bussissa menossa kotiin huomaan vastauksen. Aatteli vaan et jos vois taas puhua ja ei oikein tiedä. Ihmettelen lisää miksimiksimiksi. Vastaan kumminkin.


Tänään olen taas kytännyt koko ajan puhelinta yksin ollessa. Tärisen koko ajan. Mitä se haluaa musta.... Miksi mä vastasin sille. Miksi mä menen taas tähän kaiken jälkeen. Mä olen ihan sekaisin, mutta silti tää on se mitä oon odottanut. Nytkin vain tärisen. Tärisentärisentärisen. Miksimiksimiksi.

So fuckin anxious

Istun bussissa matkalla kotiin. Yhtäkkiä tunnen valtavan ahdistuksen rinnassa. En pysty hengittämään normaalisti. Itsetuhoinen olo. Haluan vaan tuhota tuhota tuhota itteni kunnes ei jää mitään jäljelle. Toissa iltana raavin käden verille. Ahdistaa ahdistaa ahdistaa. Tuntuu että mikään ei auta. Ei mikään. Mä en vaan jaksa enää. En. Jaksa. Mutta mä en halua kuolla. Nyt haluan vaan satuttaa helvetisti.

You can do better

Mä tiedän, että oon kirjoittanut asiasta ennenkin tänne, mutta nyt eri tavalla. Ennen mä oon vaan ajatellut että oon niin huono ku syön lääkkeitä yääh. Nyt mä koen olevani huono kun syön lääkkeitä, koska mitä jos mä en ole yrittänyt tarpeeksi. Entä jos mä annan periksi liian aikaisin? Jos mä pystyisin parempaankin ilman lääkkeitä? Jos mä ylipäätään pystyisin parempaan mutta en yritä tarpeeksi?


Aamuna jolloin on viimeinen koe mä herään tunnin liian aikaisin. Pelästyn jokaista ääntä joka kuuluu. Lähden paljon aikaisemmin kuin tarvitsisi vaan koska en jaksa olla kotona.


Mä vihaan ääniä mutta pelkään hiljaisuutta. Mä pelkään pimeää mutta inhoan liikaa valoa. En pidä ihmisistä mutten halua olla yksin mutta myös nautin yksinolosta. Mä en tiedä miten mun pitäisi olla. Mä en tiedä miten mä pystyisin parempaan.


joka toinen päivä piritorin kulmalla
tapellaan rahasta, jostain pubiruususta
mietin pitäskö mun joskus hypätä mukaan
jos vaikka tekis hyvää saada välillä turpaan

I can't

Mä unohdin kirjoittaa edelliseen tekstiin, että mulla oli alkuviikosta sosiaaliohjaajan tapaaminen. Käytiin läpi jotain karttaa, jonka oon tehnyt pari vuotta sitten. Sosiaaliohjaaja ihmetteli miksi en ole vastannut puhelimeen kun se on yrittänyt soittaa. " En vaan ole jaksanut vastata." Sosiaaliohjaaja kyseli miten nää meidän tapaamiset jatkossa. Ehdotin että nähdään kerran kuussa. Siksi että en jaksa sitä koska se on niin ärsyttävä eikä mulle ole siitä mitään apua.


Keskiviikkona psykologi soitti. " Onko sun voinnissa tapahtunut mitään dramaattisia muutoksia? " Ei ole." " No hyvä. Mä vaan soitin sitä seuraavaa aikaa. " Sain ajan parin viikon päähän. Toivoin et ois ees ens viikolla. En mä sille viittinyt sitä sanoa. Lääkärin tapaaminen piti olla nyt kuun vaihteessa mutta ei sitten näköjään.


Mun pää on ihan sekasin kaikista ajatuksista. Olen niin huono ja kamala. Sanon asioita joita en tarkoita. Olen tosi väsynyt. Mietin mitä teen kun kaikki läheiset kuolee. Itkin eilenkin illalla sitä. En jaksa. Mä en vaan jaksa.


mun aivot pettää huomenna menetän kyvyn puhua en tunnista sun kasvoja

I don't know how I supposed to feel

Masentaa vähän tietämättömästä syystä. Mulla kaikki hyvin. Lukuunottamatta koulustressiä. Koeviikko on alkamassa ja kokeet stressaa.


Odottelen vielä soittoa polilta ja uutta aikaa. Toivottavasti tulisi pian. En pidä yhtään odottamisesta.


Mä tunnen sua kohtaan liikaa, ainakin omasta mielestäni. Olin vielä kesällä ylpeä siitä etten ollut siihen mennessä vielä ihastunut suhun. Turha olla enää ylpeä. Yritän vakuuttaa itselleni, että oon vaan vähän ihastunut, ei mitään suurempaa. En kestäisi enää pettymyksiä tällä elämänalueella. Sen takia pyysin unohtamaan sen että sanoin etten halua että sulla on ketään muuta. Enhän mä haluakaan, mutta en halua paljastaa liikaa etten pety taas.