Long time no see

Mä olen ollut yli vuoden poissa täältä. Se on pitkä aika. Viime vuoden kesäkuussa mä valmistuin ylioppilaaksi. Yritin hakea sen jälkeen töihin, mutta syksyllä vointi romahti ja olen ollut viime lokakuusta saakka sairaslomalla. Eli kokonaisen vuoden nyt. Mä en tiedä pääsebkö ikinä opiskelemaan tai töihin, mutta yritän pitää itseni koossa.

Tämä vuosi 2018 on ollut siedettävä. Ei maailman huonoin, mutta ei myöskään maailman paras. Tällä hetkellä mä voin siedettävästi. Mä pelkään, että olen tippumassa taas kuilun pohjalle. Pelkään niin helvetisti. Toivo, että asiaa auttaa uusi omahoitaja joka aloitti viime kuussa. Se vaikuttaa jo yhden tapaamiskerran perusteella todella mukavalta. Mulla on sille aika taas tiistaina.

Yritän, huom. yritän, taas alkaa kirjoittaa tänne ajatuksiani ja kuulumisiani. En tiedä lukeeko tätä kukaan, mutta vaikka sitten ihan vaan itselleni.

Häpeä

Avaan ikkunat
Hengitän kylmää ilmaa
Menen suihkuun, että tämä paha lähtisi musta pois
Hankaan ja hankaan ihoa, mutta se ei auta.
Mikään ei auta
Käännän suihkun kuumasta kylmään
Jos kylmä jäätävä vesi turruttaisi mut
Jäädyn mutten turru tälle häpeälle ja pimeydelle.
Se kalvaa mua tein mä mitä vaan
Yritän luottaa kliseisiin sanoihin: " Aika parantaa haavat".
Mutta parantaako aika tätä? Ikinä?
Sanat ei auta, kuuma eikä kylmä auta.
Tunnen vaan kauhean häpeän siitä että olen olemassa.
Kädet menee kurkulle puristaa ensin kevyesti sitten lujaa lujempaa.
Havahdun haukkoen happea.
Tärinä alkaa taas ja kyyneleet valuvat virtana poskille ja siitä rintakehälle.
Yritän syyttää sitä, mutta ei se sen vika ollut.
Aivan kuin kirjoitin joskus paperille joka on rytyssä nyt jossain kaapin perällä jonne ei näe" Oma vika kun annoin sen koskea mua".

I'm out of my mind

Yöllä koitan nukkua. Kellot sanoo "vii-llä,vii-llä, vii-llä, viilläviilläviillä,viilläviilläviillä,viillä angelina viillä, viillä angelina viillä,viillä angelina viillä. Jotenkin saan kuitenkin nukahdettua jossain vaiheessa. Joku kävelee koko ajan mun takana. Ihmiset tuijottaa mua hullulla katseella joka sanoo "mä tapan sut/mä raiskaan sut".

Koulujuttuja pitäisi tehdä, mutta en jotenkin vain pysty. Ehkä mä olen vaan ihan saatanan laiska. Odotan vaan, että toi koulu loppuu. Vaikka onhan se hyvä, että on jotain mitä tehdä. Mä en vaan jaksaisi



antakaa mun nukkua. jooko. pliis. antakaa. mä sekoan muuten. 

Tell me that you love me more than hate me

Mä olen aina ennen tykännyt kaikista vuodenajoista, mutta eniten kesästä. Nyt mä tykkään eniten talvesta ja vihaan kesää. Talvessa mä pidän kylmyydestä ja lumesta. Olin niin innoissani kun tuli lunta. Eipä tarvitse enää olla innoissaan. Masentaa, kun ei ole enää lunta. Ehdin jo toivoa, että saisin syntymäpäiväksi lunta. No en luultavasti saa kun syntymäpäivä on ensi viikolla.

Viime aikoina on vähän ahdistanut ja masentanut ja ollut olo jota en oikein osaa itsekään kuvailla. Välillä olo on siedettävä ja joskus haluan satuttaa. Satuttaa paljon. En kumminkaan ikinä satuta.

Polille on aika ensi viikolla. En taaskaan oikein tiedä mitä sanoa hoitajalle. Kerronko pahasta olosta jota en osaa kunnolla edes kuvailla. Vai sanonko,että kaikki on hyvin.

 Kuulen välillä päästä kaukaisia ääniä ja keskusteluja, joista en saa selvää. Osaan vaan erottaa puhujan sukupuolen ja äänenpainon. Vaikka en kuule mistä siinä puhutaan, tuntuu kuin joku mun sisällä pyrkisi ulos. Vaikka mun naama olisi peruslukemilla se joka keskustelee niin sillä on erilainen ilme tai olo ja tuntuu kuin se muuttaisi mun kasvojen ilmeitä tai mun mielialaa vaikka se ei oikeasti muuta. Olen tarkistsnut mun kasvot joskus näissä tilanteissa peilistä, koska en ollut ihan varma. Tätä on tapahtunut mulle ala-asteesta asti enkä ole oikein ikinä osannut selittää sitä kenellekkään.

mitä täällä tapahtuu. mulla on epätodellinen olo ja oon ihan pihalla enkä ymmärrä enää. haluan itkeä ja satuttaa mutten pysty. kertokaa joku mitä täällä tapahtuu. 

So pour a shot in my glass and I'll forget forever

Anteeksi kahden kuukauden tauko. Oon monta kertaa halunnut kirjoittaa tänne, mutta en ole vaan jotenkin keksinyt mitään sanottavaa ja puhelimella oli inhottavaa kirjottaa. Ajattelin nyt kirjoittaa kun sain vähän aikaa sitten koneen.

Sain tossa suoriuduttua syksyn ylioppilaskirjoituksista mistä oon tosi iloinen. Enää kevät jäljellä ja sitten toi päättyy. Onneksi, oonhan mä sitä jo odottanutkin kauan. Kurssit taas menossa ja välillä tulee ihan luovuttaja olo, mutta en mä voi enää tässä vaiheessa luovuttaa. Oon kumminkin jonkun verran tehnyt ton koulun eteen. Ahdistaa se silti jonkin verran.

Polilla oon käynyt kerran viikossa tai kahessa ainakin tossa aikasemmin. Nyt mulla on ollut pari viikkoa etten oo mun työntekijää nähnyt, mutta viime viikolla näin toista kertaa toimintaterapeuttia. Se on ihan mukava ja tehtiin mulle viikko-ohjelma jota oon yrittänyt noudattaa. Ensi viikolla sitten oman työntekijän aika.

Mun vointi on ollut vaihtelevaa. Kuukausi sitte voin melko huonosti. Mutta nyt on paremmin. Toivon et tää jatkuis, mutta pelkään silti koko ajan sitä että romahdan. Aika jotenkin nykyään katoaa eikä mulla oo hirveen hyvää käsitystä siitä ja muistikin pätkii entistä enemmän. Toivottavasti kaikki selkiytyy vielä, vaikka en siihen aina itse uskokaan,



jossain mun sisällä tietyt asiat sattuu saatanasti vaikka niiden ei enää parin vuoden jälkeen pitäisi sattua. 
no ones gonna love you like I do 

I tried to say "I love you" but you didn't hear me

Oon ollut joka päivä tällä viikolla koulussa kaksi tuntia. Se on ollut helpompaa kuin luulin, mutta silti vaikeaa. Enää olisi huomenna (tänään..) tunti, mutta tiedossa on ryhmätehtävää niin en haluaisi. Katsoo sitten olon mukaan jos jaksan.










Tänään kävin kiertelemässä kauppakeskuksessa ja menin yksin syömään hampparin ja pienet ranskalaiset, mutta se ei maistunut miltään. Oletin jotain suurta makuelämystä kun en oo vähää aikaan syönyt hampparia tai vastaavaa, mutta ei mitään. Mun keho ilmoitti nälästä joten menin syömään vaikka ei olisi tehnyt mieli syödä ja kun söin se ei maistunut miltään. Sitä se on melkein joka päivä söin mä sitten mitä tahansa.










Mä oon jotenki tosi väsynyt tähän kaikkeen. Kouluun. Ajatuksiin. Mun elämään kotona, kun oon yksin. Näihin ajatuksiin varsinkin. Omiini. Tai no en mä enää edes tiedä onko mulla mitään omaa. En mä tiedä mistään mitään.










Yhtäkkisesti hymyilin bussissa niin mun päässä Tappaja sanoi: " Älä hymyile. Älä helvetti hymyile. Sä et saa hymyillä. Mä jatkan nukkumista ja SINÄ jatkat masentuneena olemista, okei?" Ja mä vastasin okei. En mä oikeen muutakaan voi kun en jaksa sitä että se huutaa mulle enkä jaksa väittää vastaan.












mitämäteenmitämäteenmitämähaluan. Mä haluan sut mutta en haluakaan ja mulla ei ole mitään vitun käsitystä mitä sä haluat.

Miten mä tästä selviän

Tunnen, että mun oikea käsi on vääntynyt ranteesta alaspäin väärinpäin. Miksi siihen ei satu? Katson kättä eikä se ole vääntynyt.


Ahdistaa. Sattuu. Syksy, talvi ja pimeys tulee ja olen iloinen mutta silti pelottaa.


Välähdyksiä ja varjoja. Joita ei oikeasti ole.


Nään kuinka mä hyppään auton alle vaikka istun bussissa. Tappaja sanoo pääni sisällä etten mä selviä tästä. Että mä olen heikko. Mutta mä haluan selvitä. Mä EN halua kuolla, mutta tää kaikki on juurtunut mun päähän niin pysyvästi etten tiedä mitä tehdä.


Koulujutut ei onnistu millään. En saa aikaiseksi mitään. Saamaton paska. Yritän tehdä ja huomaan etten osaa mitään. Musta ei ole mihinkään.


Murhanhimoa. Itsetuhoisia ajatuksia. Mutta en mä näitä toteuta ainakaan ensimmäistä. Yritän olla myös toteuttamatta itsetuhoisia ajatuksia.


Mietin vaan olisinko mä paha jos mä parantuisin, olisinko silti silloinkin paha ihminen?