Pari päivää sitten heti herättyäni ahdisti elämä ja aloitin aamun puolikkaalla lonkerolla. Itkin edellisenä iltana sitä kuinka en halua elää tän pään sisällä mutten halua kuollakkaan koska en halua menettää niitä kaikkia hyviä asioita. Vittu mikä noidankehä. Eilenkin ahdisti kun olin äidin kanssa ja käytiin sitten katsomassa pappaakin jolta on vaihteeksi murtunut jalka. Ahdisti nähdä pappa ja mietin vain että katsoin sitä samaa ihmistä joka on ollut niin ilkeä ja paha meidän koko perheelle. Muistot piinaa mua.
Tänään ahdisti kauppakeskuksessa kun jäin yksin ja kun kuljin jonkun puhelinliittymien myyntikojun ohi siinä oli mies myyjä joka näytti ihan siltä yhdeltä. Se katsoi mua suoraan silmiin, säikähdin ja yritin kävellä nopeammin. Kyyneleet yrittivät tulla jostain kaukaa mutta ei kumminkaan tulleet. Koko loppupäivä on mennyt kyyneleitä pidätellessä. En kumminkaan tänään ole itkenyt ollenkaan.
Sosiaaliohjaajakin soitti ja sanoi ettei mun asunto olekaan siellä missä sen piti olla. Onneksi parhaan ystävän seura auttoi eikä mulla ole enää niin paha olla. Kiitos♥. En tiedä mitä tekisin ilman mun parasta ystävää. En halua edes miettiä koko asiaa... Onneksi mulla on paras ystävä.
Syömiset on ollu taas vähän niin ja näin. En oo hirveesti syöny. Tänään mulla ei ees oo ollu nälkä. Kävin aamulla vaa'alla ja se näytti sitä 38 kg. Eli ei siis mitään muutosta. Enkä enää jaksa kiinnostua siitä syönkö vai en. Syön jos on nälkä ja jos jaksan ostaa jotain ja en syö jos ei huvita. Väsyttää ja ahdistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
get lost <3