Kuvapostaus

Mä en ole taaskaan kirjottanut pitkään aikaan enkä keksi muuta otsikkoa, vaikka tää ei olekaan niin kuvapostaus kun tästä piti tulla. Mulla on uusi lääke Voxra 150 mg. Olen ottanut sitä viime viikosta, en muista päivää.. Tiistai,keskiviikko ? En muista... Olen pitänyt kaksi kertaa välipäivää, kun on tullut niin kauheat haittavaikutukset,että olen luullut että kuolen siihen oksetukseen ja huonoon oloon.

Ei mun lääkkeestä sen enempää. Koeviikko oli viime viikolla enkä enää tiedä miten kokeet meni. Sinä päivänä kun kokeet olivat ajattelin koetta , mutta sen jälkeen poistin sen mun tietoisuudesta. Välllä mietin et mitenköhän meni ja näkyyköhän numerot jo netissä mutta ei näy vieläkään.

Viime perjantaina kun tulin kuntoutuksesta ja kun oltiin istuttu parhaan kaverin kanssa syömässä niin mentiin junalla Pasilaan ja kun oltiin seisomassa toisissa rullaportaissa menossa toisella junalla, ylöspäin tulevista kasvoista tunnistan yhdet. Tunnistan hyvin. Sydän pysähtyy hetkeksi. Sitten huomaan kuinka hän hymyilee mulle ja nyökkää. Lausun huulilla äänettömän moin ja 10 sekuntia tän jälkeen kävelen nopeasti rullaportaat loppuun alas. Alhaalla keskellä kaikkia junaa odottavia ihmisiä, mä purskahdan itkuun. Kaikki vain purkautui ulos. Onneksi mun ystävä oli mukana, en tiedä mitä olisi tapahtunut jos oisin ollut yksin. Kiitos rakas♥. Tuota kohtaamista olin pelännyt ja odottanut ja jännittänyt viimeiset puoli vuotta, mutta varsinkin viime viikkoina aivan älyttömästi.  Mä en tiedä mitä mä kohtaamiselta odotin. Kohtaaminen oli ehkä paras mitä voisin odottaa kaiken sen jälkeen mitä mä olen epäillyt siitä ihmisestä, haukkunut, syytellyt, häirinnyt.

Tunnen olevani niin kauhea ihminen. Tuokin ihminen jonka kohtasin. Se aikoinaan välitti musta. Se kuului yhteen mun elämän tärkeimmistä henkilöistä. Nyt ei mitään. Ainakaan mä en ole sille enää  mitään. Vanha ystävä,jonka tekemiset ei enää kiinnosta. Se silloin aikoinaan yritti oikeasti auttaa mua. Ja mitä mä tein? Olin rasittava huomiohuora,joka loppujen lopuksi pilasi koko ystävyyden. Ja kehtasin vielä salaa syyttää sitä asiasta. Mun vika se oli. Mä olen se huono ja paha ja kauhea ihminen.

Oliko se tällä vai viime viikolla kun huomasin,että meiän koulussa on vuotta alemmalla luokalla aivan samannäköinen ihminen kuin se yksi paska. Järkytyin jo silloin asiasta, ai joo se olikin eilen.. Eilen lähdin käymään kaupassa kun ystävällä oli tunti. Sytytin tupakan ja kävelin bussipysäkille. Näen kadun toisella puolella, toisella bussipysäkille sen Samannäköisen. Kävelen lähemmäs omaa pysäkkiäni ja yritän katsoa eteenpäin ja olla kiinnittämättä mitään huomiota. Sitten sieltä toisesta suunnasta tulee bussi ja ajattelen että jes se menee tolla. No ei ,se vaihtaa kadun puolta ja nään kun se kävelee mun ohi kädet taskuissa. Katson sen housuja. Sillä on melkein samanlaiset housutkin. Sitten yhtäkkiä Samannäköinen kääntyy kävelee mun luokse edelleen kädet taskuissa ja kysyy voisinko mä heittää röökin.Joo kuulen vastaavani. Katson sen kasvoja. Suoraan silmiin. Samanlaiset silmät. Hän hymyilee mulle vienosti. Mä en yleensä heitä kellekään tuntemattomille. Tää oli erikoistapaus. Menin shokkiin. Hän kiittää ja sanon lähes äänettömästi "ei mitään"... Parin minuutin seisoskelun jälkeen bussi saapuu ja nousen bussiin ja kun olen nousemassa huomaan Samannäköisen tulevan samaan bussiin. Onneksi jään jo muutaman pysäkin päässä pois. Sitten kun valovuodelta tuntuvan ajan päästä jään pois, mä etsin häntä katseellani. Ja huomaan takaosan penkkien kohalla hänen istuvan aivan takana. En tiedä kuvittelinko vai katsoiko hän mua huvittuneesti. Kävelen kaupoille.

Kaupalta kävelen takaisin koululle, haluan saada ajatella ja kuunnella musiikkia. Päädyn istumaan puoleksi tunniksi koulun taakse penkille, joka ei ole märkä toisin kuin kaikki muut penkit. Istun paikallani,kuuntelen musiikkia, sytytän toisen röökin ja itken niin että meinnan tukehtua omiin kyyneleihini.

Putoan taas. Putoanputoanputoan. Paitsi tämän alemmas ei voi enää pudota. Olen maassa. Alhaalla. Syvällä kuilussa. Ja enkä edes nää valonpilkahdusta.